Vuoden kolmas ja tältä erää viimeinen kenttätesti sijoittui joulukuun alkuun, ja kenttätestausasioista vastaavana minun on henkilökohtaisesti pahoiteltava pitkää viivettä viime reissusta. Puolustuksekseni sanon kuitenkin, että tämä on ollut loukkaantumisten ja firman jyrkän kasvun seurausta. Tällekin matkalle lähtiessä olin palautumassa rasitusvammasta (palaan tähän myöhemmin), mutta en yksinkertaisesti jaksanut enää tehdä töitä sisätiloissa, saati tallustaa työvuoroista vastaavan massamonsterin puheille lakki kourassa pyytämään, että jospa taas muutettaisiin vuorojani. Tämän lisäksi olemme palkanneet jälleen liudan reipasta tuoretta lihaa myllyyn, joten muutamaksi päiväksi töistä irtoaminen oli jälleen mahdollista.
Koska viime kenttätestissä kunnostautunut Saana opiskelee nykyään kultasepäksi, aina kun ei juokse pallon perässä, jouduin rekrytoimaan jälleen uuden kaverin Varustelekan rajusti kasvaneesta henkilökunnasta. Tällä kertaa haasteeseen vastasi Sampsa K., Varustelekan messumies ja yleinen tietokonevelho.
Vuoden viimeisen kenttätestin teemaa miettiessämme päädyimme yhdistämään kaksi konseptia: talviselviytymisen ja suunnistusmarssin. Pitkän mietinnän ja suunnittelun päätteeksi syntyi seuraavanlainen idea: odotetaan, että tulee kunnon kylmä viikonloppu, laitetaan varastomies Teemu ajamaan meidät jonnekin sadan kilometrin säteelle pääkaupungista silmät sidottuna ja suunnistetaan sieltä omin voimin takaisin. Aikaa tähän varattaisiin neljä vuorokautta.
Ei mennyt kovin kauaa siitä, että Teemu heitti meidät autostaan Hämeenlinnan kupeeseen, ennen kuin kävi ilmi, että suunnitelma oli hieman turhan kunnianhimoinen (mikä johtunee osittain yli-innosta, joka puolestaan juontaa juurensa siihen, että olin joutunut perumaan jo kaksi kenttätestausta syksyllä). Ensinnäkin meillä oli karttana koko Suomen tiekartta (joo, tiedetään), jossa ei näkynyt puoliakaan kylistä matkamme varrella, saati sitten teitä tai maastonmuotoja.
Tämän lisäksi, kuten Etelä-Suomessa asuvat varmasti ovat huomanneet, on alueella aika maan perkeleesti lunta. Tämä teki pimeässä metsässä kulkemisesta ei ainoastaan äärimmäisen vaikeaa ja raskasta, mutta 40+ kg repun kanssa myös suorastaan vaarallista. Arvioimme, että päivävauhti olisi korkeintaan 15 km tällä etenemistavalla, mikä ei selvästikään ollut tavoitteen huomioon ottaen riittävä.
Päätimme siis kulkea teitä pitkin, mutta noin vuorokauden puuduttavan tallustamisen jälkeen kävi ilmi muutama kylmä tosiasia:
Lopulta päätimme, ettei tämä ollut oikein tarkoituksenmukaista, joten soitimme Teemun paikalle ja käskimme hänen viedä meidät Nuuksioon, jossa olisi sekä mieluisampaa oleskella, että helpompi testata mukana kulkevia varusteita. Tässä teille tarina yksityiskohtineen niin kuin me sen muistamme.
Matkamme alkoi, kuten tapana on ollut, Varustelekan varastosta. Saavuimme torstaiaamuna 9. joulukuuta taloon tekemään valmisteluita, pakkaamaan reppumme, ottamaan lähtökuvat ja hyvästelemään rakkaamme. Hiukan venähtäneiden valmisteluiden jälkeen pääsimme neljän aikoihin vaa’an kautta matkaan. Punnitus sai meidän molempien silmät hieman pyörähtämään; Sampsan marssipaino: 116,2 kg (kuivapaino 75 kg), ja minun 126,8 kg (81kg). Tässä vaiheessa reissua tämä vielä nauratti. Punnituksen jälkeen meidät sidottiin ja kapaloitiin Teemun Fordiin ja parin käännöksen jälkeen meillä ei ollut enää mitään käsitystä mihin suuntaan olimme menossa, joskin etelä vaikutti epätodennäköiseltä.
Automatkan kestettyä noin tunnin alkoi vauhti hieman hiljentyä ja käännöksiä tuli tiuhempaan tahtiin, mikä johti meidät epäilemään, että matka oli lähellä loppuaan. Epäilys osoittautui oikeaksi, sillä pian auto pysähtyi ja poistimme vihdoin siteet silmiltämme.
Edessämme näkyi ajovalojen valaisema metsätie; muualla hämärää, lumen peittämää metsämaisemaa. Jalkauduimme ajoneuvosta, poistimme reppumme tavaratilasta ja sanoimme viimeiset hyvästelymme Teemulle. Kesti noin kolme sekuntia siitä, kun nousimme autosta, että meille alkoi valjeta marssimme todellinen luonne. Pimeä ja kylmä ovat sellaisia asioita, joita ei vaan osaa hahmottaa mielessään ennen kuin ne on itse kokemassa. Teemu, uskollinen moraalinkohottaja kun on, totesikin meidän asentaessamme vedenkantojärjestelmiämme takkiemme alle (mikä oli muuten epämukavaa kaksinumeroisessa pakkasessa), että tässä vaiheessa hän henkilökohtaisesti lopettaisi. Kiitos Teemu.
Fordin takavalojen häipyessä mutkan taakse oli aika alkaa selvittää mihin meidät oikein oli jätetty. Keinoja tämän saavuttamiseksi oli kuitenkin varsin huonosti saatavilla, sillä meillä oli ainoastaan 1 : 1 000 000 kartta (en todennäköisesti tule ikinä antamaan tätä itselleni anteeksi), marssikompassi ja äärimmäisen geneerinen suomalainen metsämaisema ympärillämme. Ainoa vihje ympäröivästä maailmasta oli pohjoispuolellamme kajastava taivas, joka vaikutti joko asutuskeskukselta tai teollisuusalueelta.
Jalkaväkioppi sanoo seuraavaa: ”Jos et tiedä mitä teet, hyökkää; jos et tiedä minne hyökätä, hyökkää jonnekin”, joten päätimme vaihtaa maisemaa ja seurata pimeää metsätietämme lounaaseen. Ajatus oli, että jos kuljemme tarpeeksi pitkään suunnilleen etelään, on jossakin vaiheessa pakko tulla eteen jokin tunnistettava tie/taajama/maastonmuoto. Tämän lisäksi etelä oli se ilmansuunta, joka pienimmällä todennäköisyydellä veisi meitä poispäin tavoitteestamme. Olimme myös kuulleet jostakin, että siellä olisi lämpimämpi.
Lähdimme siis aika hyvillä mielin seuraamaan hiekkatietä, ja aina kun tie haarautui tai kohtasimme risteyksen, valitsimme mahdollisimman paljon etelään päin kulkevan vaihtoehdon. Ei mennyt kauaakaan ennen kuin reppumme alkoivat painaa epämukavasti hartioita, mutta se on asia, joka on vaan hyväksyttävä, kun liikutaan niin painavilla kantamuksilla.
Vajaan kahden tunnin jälkeen pidimme ensimmäisen ruokataukomme, mikä oli hieman jännittävää, sillä tässä vaiheessa selviäisi olivatko valitsemamme kenttäkeittimet (Sampsalla Jetboil, minulla Esbit) soveltuvia talvikäyttöön. Helpotukseksemme kummatkin olivat, joten viidentoista minuutin sisään meillä oli molemmilla, jos ei nyt suorastaan kuumat, niin ainakin noin kädenlämpöiset ateriat käsissämme. Moraali +10.
Noin puolen tunnin taukoilun jälkeen jatkoimme jälleen matkaamme. Tie, jota kuljimme, oli vähitellen kääntynyt enemmän ja enemmän länteen päin, mutta jatkoimme silti kulkemista siinä toivossa, että se joko kääntyisi tai siitä haarautuisi tie etelään. Huomasimme myös, että läntisellä taivaalla näkyi jonkinlainen kajastus. Tämän lisäksi olimme kuulevinamme samasta suunnasta säännöllistä, joskin etäistä, liikenteen ääntä. Tämä johti meidät siihen johtopäätökseen, että siinä suunnassa olisi jokin suurempi tie.
Tästä aloimme rakentamaan kuvaa sijainnistamme surkean karttamme avulla. Tulimme siihen tulokseen, että kyseessä oli todennäköisimmin valtatie 3, eli Hämeenlinnanväylä, ja pohjoisessa näkyvän hohdon takana olisivat siten Hämeenlinnan valot. Päätimme näiden päätelmien perusteella, että olisi kannattavaa paikallistaa tuo tie, jotta voisimme varmistaa sijaintimme ja siten valita parhaan mahdollisen suunnan kotiin pääsemiseksi. Hyväksyimme siis etelän lisäksi lännen potentiaaliseksi kulkusuunnaksi.
Jatkettuamme matkaamme vähän aikaa löysimme kuitenkin jälleen etelään kulkevan tien, jota lähdimme seuraamaan. Noin viidentoista minuutin kävelyn jälkeen meitä kohtasi kuitenkin se, mitä koko ajan olimme pelänneet: tie loppui umpikujaan. Vaihtoehtoja oli tässä vaiheessa muutamia:
Näistä vaihtoehtoista kenttätestauksen hengen mukaisin olisi luonnollisesti ensimmäinen vaihtoehto. Meille oli kuitenkin käynyt ilmi aiemmin, että kyseinen metsämaasto oli äärimmäisen vaikeakulkuinen, sillä siinä oli paljon hakkuualueita ja ojia. Etenkin lumen peittämät kaadetut puut olivat äärimmäisen epävarma ja vaikea kulkualusta, sillä runkoihin kompastuminen tai jalan jumiutuminen puiden väliin olivat kumpikin todellisia riskejä. Pimeässä painavan repun kanssa tämän toteuttaminen ei vain vaikuttanut realistiselta vaihtoehdolta. Lumikenkämmekään eivät kyenneet kannattamaan huomattavaa marssipainoamme koskemattomassa pakkashangessa.
Kolmas vaihtoehto sai noin 5 sekuntia elinaikaa ennen kuin päätimme, että ei. Päädyimme siis palaamaan jälkiämme edelliseen risteykseen ja jatkoimme siitä länteen. Vähitellen tie kääntyi pohjoiseen, mutta se leveni hiukan ja kulki aivan luotisuoraan. Tästä päättelimme, että se todennäköisesti johtaisi johonkin merkitykselliseen paikkaan, mikä puolestaan saattaisi selvittää missä olemme. Tästä syystä meillä oli moraali melko korkealla tätä tietä kulkiessamme, vaikka se menikin täysin väärään suuntaan. Jopa väärään suuntaan kulkeva tie on aina parempi kuin pelko umpikujasta, sillä harva asia syö mielialaa yhtä paljon kuin omien jälkien takaisin käveleminen painava rinkka selässä.
Tätä tietä jatkui pari kilometriä, kunnes lopulta saavuimme isommalle, risteävälle tielle. Välittömästi ei käynyt ilmi mikä tie oli kyseessä. Se oli leveä ja valaisematon, mutta asfalttipintainen. Huomasimme, että sitä pitkin kulki kohtalaisen paljon rekkaliikennettä. Päätimme jatkaa tätä tietä lounaaseen, vieläkin tavoitteena Hämeenlinnanväylä.
Sanottakoon, että tätä tietä oli todella perseestä kulkea. Ainoa asia, minkä näki, oli vastaan tulevat valot, jotka tuhosivat joka ohituksella pimeänäön totaalisesti ja hujahtivat aivan liian läheltä ja aivan liian kovaa ohi. Vaikka meillä oli kummallakin yli 40 kg materiaalia mukana, heijastimet eivät olleet osa tätä pakkausta. Nyt asia kadutti aika paljon.
Muutama kilometri tätä tietä eteenpäin löysimme taukolevikkeen. Tämä oli äärimmäisen onnekas sattuma, sillä siellä oli kuin tilauksesta koko alueen ulkoilukartta. Karttaa tutkiessamme kävi ilmi, että aiemmat olettamukset sijainnistamme eivät olleet täysin pieleen menneitä, mutta yksi varsin ratkaiseva yksityiskohta oli mennyt mönkään: olimme noin kymmenen kilometriä Hämeenlinnan keskustasta lounaaseen ja täten Hämeenlinnanväylän länsipuolella, ei itäpuolella. Kävi myös ilmi, että tie, jonka varrella olimme, oli valtatie 10. Samalla selvisi, että risteys, jossa saavuttiin tälle tielle, oli noin kahden kilometrin päässä siitä pisteestä, johon meidät alun perin jätettiin. Tämä ei ollut kovin motivoivaa ottaen huomioon, että olimme harhailleet kymmenisen kilometriä metsässä päästäksemme sinne. Emme kuitenkaan jääneet synkistelemään asiaa sen kummemmin, muun muassa siksi, että alkoi olla kylmä. Viimeistelimme siis taukopatukamme, autoimme toisillemme rinkat selkään ja otimme seuraavaksi tavoitteeksi Rengon kirkonkylän.
Loppumatka Renkoon kävi ilman kummempia välikohtauksia. Saapuessamme Rengon risteykseen noin tunnin taukolevikkeeltä lähtemisen jälkeen maastoutimme rinkkamme tien viereen ja lähdimme tiedustelemaan mahdollisia majoittumispaikkoja. Oli hieman huvittavaa kävellä ympäriinsä ilman rinkkaa, sillä meinasimme molemmat jatkuvasti kaatua naamallemme ennen kuin vartalomme tottuivat rinkan painon puutteeseen. Tämän seurauksena kävelymme muuttui aina välillä eräänlaiseksi etukenoiseksi puolijuoksuksi.
Parinkymmenen minuutin etsinnän jälkeen löysimme kahden pellon välistä sopivan oloisen supan, joka oli paitsi tuulensuojassa, myös sekä täydellisessä näkösuojassa kaikkiin ilmansuuntiin että piikkilangan ympäröimä. Epätoivottu huomio ja öiset vieraat olisivat siis hyvin epätodennäköisiä.
Haimme reppumme piilostaan ja kierimme supan pohjalle rakentamaan leiriä. Etsimme puron vierestä pari sopivaa puidenväliä, joihin viritimme riippumattomme toverillisen lähelle toisiaan, katkaisimme pari valotikkua antamaan hieman hillittyä taustavaloa ja raivasimme pienen alueen, jolla pystyi tekemään itsehuoltoa, kuten valmistaa ruokaa, vaihtaa vaatteita yms. Yritimme myös tehdä pienen tulen, mutta pian muistui mieleen, ettei se kuulu jokamiehenoikeuksiin, enkä siltä istumalta keksiny mitään voimaa maailmankaikkeudessa, mikä voisi motivoida minut etsimään maanomistajan kysyäkseni tältä lupaa. Syötyämme iltapalamme kömmimme siis mitä pikimmiten makuupusseihimme ottamaan selvää niiden lämmöneristävyysominaisuuksista.
Tämä oli ainakin minulle reissun jännittävin hetki, sillä vaikka olin melko vakuuttunut amerikkalaisen makuupussini suorituskyvystä, olisi tiedossa paljon kurjuutta, mikäli se osoittautuisikin riittämättömäksi. Arvioimme, että pakkasta oli noin 10-15 astetta mennessämme nukkumaan. Noin viiden minuutin sisään kävi suureksi helpotukseksemme ilmi, että makuupussit eivät ainoastaan olleet riittävän eristäviä, vaan niiden sisällä oli suorastaan miellyttävän lämmin. Jaloillani oli jopa hieman kuuma, mikä oli todella mukavaa, sillä vihaan harvaa asiaa niin paljon kuin jäätyneitä jalkoja. Näillä fiiliksillä toivotimme siis toisillemme hyvät yöt ja pian olimme onnellisesti unten mailla kellon tullessa kaksitoista.
Hiukan pätkivästi mutta kuitenkin kohtalaisen hyvin nukutun yön jälkeen heräsin melkoisessa tokkurassa ja mietin missä ihmeessä oikein olen. Pienen miettimisen jälkeen asiat alkoivat muistua mieleen, joskin hitaasti. Seuraava ajatus oli onkohan Sampsa vielä hengissä, sillä yö oli ollut aika kylmä hyvästä makuupussista huolimatta. Päätin selvittää asian huutelemalla ”Hei jätkä, ootko hengissä?” omasta pussistani, sillä vielä ei huvittanut ollenkaan nousta.
Kuten kuka tahansa aamutyötä tekevä ihminen tietää, eivät ihmisen aivot aina toimi ihan ns. järkevästi heti aamusta. Jos tähän yhtälöön lisää vielä reippaan pakkasen, on tiedossa aika varmasti hienoa tilannekomiikkaa. Tässähän sitten kävi niin, että kun naapuripussista ei alkanut kuulua mitään, olin hetken ajan vakuuttunut, että Sampsa oli mennyt ja jäätynyt hengiltä yön aikana. Nousin siis hieman hätäisesti pussistani, vetäisin Haixit kinttuihin ja menin katsomaan mitä Sampsan laavun sisältä löytyisi, koko ajan miestä kutsuen. Sieltähän sitten löytyi makuupussi, josta pilkisti nenä ja viikset, kumpikin ilmeisen hengissä, joskin hieman yllättyneinä pitämästäni mekkalasta. Noh, sainpahan ainakin noustua riippumatostani.
Näissä tunnelmissa aamu sitten eteni laittaessamme aamupalaa ja pakatessamme majoituksemme päivän marssia varten. Sininen taivas ja matalalta paistava aamuaurinko piristivät mieltä mukavasti Sampsan lämmittäessä Jetboilillaan vettä Real Turmat-aamupalasekoitustaan varten, minun keittäessäni jonkun brittiläisen papu- ja makkarapainotteisen kenttäsörsselin kädenlämpöiseksi. Tämän kulinaarisen nautinnon jälkeen heivasimme jälleen rinkat selkiimme ja lähdimme kävelemään takaisin kohti Rengon risteystä, jossa olimme edeltävänä iltana huomanneet ST1-huoltoaseman. Olimme jo varhain reissussamme tulleet siihen tulokseen, että tarvitsimme kipeästi kunnollista karttaa, mikäli aioimme ikinä löytää kotiin jalan, ja tämä huoltoasema vaikutti parhaalta mahdollisuudelta löytää sellainen.
Saavuimme siis huoltoaseman ovelle ja painimme itsemme ovesta sisään rinkkojemme kera, mikä sai joka ikisen paikalla olevan kahvinnauttijan pään kääntymään. Ihmekös tuo, harvemmin sitä vissiin Rengon kirkonkylässä nähdään karvaisia miehiä raahaamassa ympäriinsä itsensä kokoisia rinkkoja, joihin on vielä nauhoitettu lumikenkiä, kenttälapioita sun muita kilkkeitä kiinni.
Kävi kuitenkin äkkiä ilmi, että ainoat kartat, joita puljusta löytyi, olivat Savonlinnan ja Rovaniemen tienoilta, ja nekin melko vanhoja – hintalaput olivat markoissa. Jätimme siis kartat hyllyyn ja otimme niiden sijaan kupit kaakaota, joita siirryimme nauttimaan vapaaseen pöytään. Aloimme rakentaa suunnitelmaa ja paremman puutteessa jouduimme hyödyntämään Sampsan kännykän karttapalvelua. Se riitti tekemään selväksi, että ilman kunnon karttaa perille löytäminen olisi kinkkistä, mutta muuhun siitä ei sitten ollutkaan. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut pahemmin saatavilla, joten viimeistelimme kaakaomme, taistelimme itsemme ovesta ulos ja suuntasimme etelään tavoitteenamme Lopen taso.
Seuraavat yksitoista kilometriä johtivat tasaisen ja omalla tavallaan melko idyllisen peltomaiseman läpi. Tie oli kuitenkin mustan jään peitossa ja tuuli pääsi isoilla aukeilla keräämään vauhtia oikein kunnolla, mikä hieman vei keskittymistämme pois maisemien ihailusta. Ohi ajavien autojen matkustajat katsoivat pitkään ja ainakin yhden suu muodosti selvästi sanan ”hullu”. Olin itse vähän samaa mieltä.
Pidimme yhden ruokatauon tällä välillä vanhan ladon suojassa. Tauko kesti noin parikymmentä minuuttia, mutta jo siinä ajassa vihlova tuuli ajoi kylmän luihin. Kun lähdimme jatkamaan matkaa, meille ei tullutkaan enää lämmin samalla lailla kuin aiemmin, vaan koko ajan oli päällä pieni vilu – se iski kyntensä kiinni aina kun pysähdyimme. Tästä seurasi, että enää ei huvittanut pysähtyä juomaan tai syömään, minkä seurauksena aloimme kärsiä hieman nestehukasta.
Itsessään nämä ongelmat eivät olleet ylipääsemättömiä, sillä meillä oli kokoajan kuitenkin tieto siitä, että makuupusseissa olisi lämmin, ja että leiriytyessämme voisimme pakkautua kunnolla vaatteisiimme ja tehdä lämmintä ruokaa. Se, mikä lopulta sai meidät päättämään vaihtaa reittimme Nuuksioon oli se, että mustalla jäällä liukastelu oli vihdoin kipeyttänyt minun edellisellä viikolla tulehtuneen akillesjänteeni niin pahasti, että aloin olla jo huolissani pysyvän vahingon riskistä. Niinpä otimme Teemuun puhelimella yhteyttä noin neljän aikoihin, ja uskollisena kuskina hän lupasi tulla noutamaan meidät muutaman tunnin kuluttua.
Illan hämärtyessä meillä oli siis vajaa kolme tuntia, jonka aikana meidän pitäisi ensinnäkin etsiä paikka, josta Teemu löytäisi meidät helposti, ja jossa voisimme pysyä lämpiminä hänen saapumiseensa asti. Päätimme tutkia karttaa hieman. Hetken kartanluku toi esille mielenkiintoisen pulman: joko olimme kääntyneet jostakin väärään suuntaan, tai sitten paikka, jossa olimme, ei vain ollut olemassa meidän kartallamme. Myöhemmin kävikin ilmi, että kyseessä oli sekä-että-tilanne.
Vaihtoehdoiksi siis jäi joko palata Renkoon samaa reittiä, jatkaa matkantekoa sokkona, tai sitten hyödyntää Sampsan karttapalvelua. Jälleen kerran päätimme omien jälkiemme seuraamista vastaan eikä ylimääräinen matkanteko houkuttanut, joten Sampsa sai luvan kaivaa luurinsa esille. Pienen hieromisen jälkeen saimme sen toimimaan, joskin pakkanen oli tehnyt sillekin kepposensa. Kävi ilmi, että noin kilometrin päässä oli jonkin sortin suurempi risteyspaikka, karttanimeltään Kaloinen. Pikainen tiekarttamme silmäys vahvisti epäilyksemme: Kaloista ei sen mukaan ollut olemassa.
Päätimme tästä huolimatta jatkaa matkaamme sinne asti siinä toivossa, että sieltä ehkä löytyisi jokin paikka, jossa voisi istua lämpimässä odottamassa Teemun saapumista, pellon reuna kun ei hirveän houkuttelevalta tuntunut enää tuossa vaiheessa. Pian meille kuitenkin valkeni, että Kaloinen koostui noin kymmenestä talosta ja valaistusta T-risteyksestä, jossa oli tiekylttejä kolmeen paikkaan, joista yhtäkään ei, yllättävää kyllä, löytynyt meidän kartaltamme. Tulimme siihen tulokseen, että fiksuinta olisi kääntyä paikallisten puoleen ja käydä kysymässä alkuasukkaalta, olisiko jossakin lähellä jokin paikka, jossa väsynyt matkaaja voisi saada kupin lämmintä juotavaa.
Lähestyimme siis erästä iloisesti valaistua taloa (jouluun kun oli enää muutama viikko aikaa) ja koputimme varovaisesti oveen. Olimme hiukan huolissamme siitä millaisen vastaanoton saisimme, sillä me näytimme kovin kodittomilta tšekkiläisissä talvitakeissamme ja rehevine leiripartoinemme. Hetken kuluttua oven avasi ystävällisen ja hiukan hämmentyneen näköinen vanhempi nainen. Selitimme hänelle asiamme ja ulkonäkömme syyn. Valitettavasti lähin paikka, missä tarjottiin kahvia oli hänen mukaansa samainen Rengon ST1, josta olimme aiemmin etsineet karttaa. Muuten tämä olisi harmittanut meitä, mutta hän lisäsi samaan hengenvetoon, että oli juuri itse lähdössä autolla Renkoon hakemaan miestään töistä, ja että me mahtuisimme kyllä kyytiin. Näin pakkauduimme kantamuksinemme kovasti kiitellen hänen Citroëninsa takapenkille.
Näin matkamme johti takaisin kohti päivän lähtöpistettä, mutta eipä se pahemmin haitannut lämpimän auton kyydissä. Juttelimme naisen kanssa, jonka nimeä emme muuten keksineet kysyä, ja kerroimme keitä olimme, mitä teimme ja kuinka hieno asia Varusteleka on. Selitimme myös, että reissumme tarkoitus oli testata armeijatavaroita, jotta voisimme tehdä niistä kunnon raportit myöhemmin. Pian pääsimmekin katumaan noita sanoja.
Matka, joka oli meiltä jalan vienyt lähemmäs neljä tuntia, kesti autolla noin vartin. Pian olimme jälleen Rengon huoltoaseman pihalla, jossa sanoimme kiitoksemme ja hyvästimme tuolle ystävälliselle naiselle. Hänen jatkaessaan matkaansa me taistelimme kolmatta kertaa saman päivän aikana itsemme ahtaasta ovesta läpi, jälleen runsaan huomion saattelemina. Onneksi työvuoro oli ilmeisesti ehtinyt vaihtua meidän seikkaillessamme Kaloisen suunnalla, sillä yhtään tuttua naamaa ei ollut havaittavissa.
Otimme jälleen kaakaot ja istahdimme samaan pöytään, jossa olimme aiemmin suunnitelleet matkaamme, odottamaan Teemua. Puolisen tunnin istuttuamme astui ovesta sisään varusmies alikersantti sotilaspoliisinauha käsivarressaan. Häntä seurasi vanhempi, jokseenkin dokanneen näköinen ylivääpeli samassa varustuksessa. Emme kiinnittäneet pahemmin huomiota heihin, sillä sekä minä että Sampsa tiesimme, vastikään varusmiespalvelumme suorittaneina, että harvoin näkee sotilaspoliisia ilman kahvia ja munkkia.
He kuitenkin pyörivät ihmeellisen kauan toisessa päässä huoltoasemaa, jonne me olimme saapuessamme sijoittaneet rinkkamme jotta ne eivät olisi kenenkään tiellä. Jonkin ajan kuluttua alikersantti kävi pyörähtämässä pöytämme lähellä. Hän poistui takaisin ylivääpelinsä luokse ja pian he molemmat lähestyivät meitä.
Ylivääpeli hoiti puhumisen. Tuon kummempia esittäytymättä, kyselemättä tai selittämättä hän vaati nähdä paperimme. Reservinupseerina luonnollisesti loukkaannuin, kun aliupseeri kehtasi minulle puhua, mutta pienen hämmästelyn jälkeen kuitenkin ojensimme kumpikin henkkarimme hänelle. Hän tutki niitä hetken ja kysyi tylysti, kuten sotilaspoliisin kuuluukin, olimmeko armeijan palveluksessa? Sampsa amerikkalaisessa aavikkotakissaan ja minä kokovihreässä soft shell-puvussa katsoimme hetken toisiamme, mietimme että mitäs helevettiä ja totesimme että ei, ei me olla. Meitä alkoi vähitellen kyrsimään ensinnäkin sotilaspoliisin yleinen samassa huoneessa olo, mutta myös se, ettei meille vieläkään ollut käynyt ilmi mitä meistä haluttiin.
Kun herra ylivääpeli lopulta näytti vakuuttuneen siitä, ettemme olleet rintamakarkureita, hän raotti asiaa. Asian laita oli nimittäin niin, että joku valveutunut ja huolestunut kansalainen oli soittanut pääesikuntaan ja ilmoittanut, että nyt täällä on jotakin jätkiä testaamassa armeijan tavaraa ja että sotilasammattihenkilöitä tarvitaan äkkiä paikalle.
Minulle ja Sampsalle kasvoi välittömästi ja samanaikaisesti puolimetriset kyrvät otsaan, mutta saimme kuitenkin jotakuinkin sivistyneesti sanottua, ettemme olleet vihollisen tiedustelijoita tai murhanhimoisia karanneita varusmiehiä. Sanamme ilmeisesti riitti, sillä Spollet lähtivät lopulta jatkamaan matkaansa, kahvit ja munkit kourissaan.
Näin siis mukavan lämmin solidaarisuuden hohde, joka meillä oli ollut siitä asti, kun törmäsimme meille kyydin tarjonneeseen paikalliseen, katosi kuin sitä ei olisi ikinä ollutkaan.
Loppuodottelu Teemun saapumiseen asti meni rattoisasti miettiessämme mikä ihme ajaa ihmisen ilmiantamaan retkeilijöitä puolustusvoimille, ja että kuinkakohan paljon verorahoja tuohonkin keikkaan meni. Meni itse asiassa aika kauan, ennen kuin tuon välikohtauksen aiheuttama paha mieli hälveni.
Kun Teemu lopulta saapui, pakkasimme tavaramme turhia aikailematta hänen autoonsa ja hyppäsimme kyytiin. Matkalla kohti Nuuksiota kerroimme mitä kaikkea meille oli retken aikana käynyt ja millaista oli nukkua ulkona pakkasessa. Erityisen paljon avauduimme sotilaspoliiseista, mikä lopulta hieman paransi mieltä. Teemu selvästikin sai jonkinlaista sadistista mielihyvää irti tarinastamme, mutta sallimme sen hänelle – olihan hän sentään omalla ajallaan tullut Helsingistä asti hakemaan meitä perjantai-iltana.
Pian olimme perillä Nuuksiossa ja oli jälleen aika virittää kastelujärjestelmämme takkiemme alle ja reput selkään. Kiitimme Teemua ja lähetimme hänet matkaan, tällä kertaa hieman paremmin mielin, sillä nyt olimme tutulla maaperällä. Noin puolen kilometrin päässä oli nimittäin Iso-Parikas, jonka rannalla vietimme Akselin kanssa vappuaattoa ensimmäisellä kenttätestausreissulla puoli vuotta aikasemmin. Minulle meinasi jopa iskeä pieni nostalgianpoikanen meidän saapuessamme keittokatokselle, jossa olimme läpimärkinä ja kylminä keittäneet aamupalamme tuolloin.
Nostalgia sikseen, nyt kun vihdoin olimme virallisella ulkoilualueella, oli meidän mahdollista tehdä kunnon nuotio. Tähän tilaisuuteen tartuimme kaksin käsin (ja ehkä vähän hihittäen) ja rakensimmekin kunnon roihun, jonka äärellä saimme sulatettua sekä jäätyneet vetemme että raajamme. Teimme myös ensimmäistä kertaa reissun aikana kunnolla lämmintä ruokaa, mikä tuntui aika luksukselta. Vasta sen syötyämme alkoi tuntua siltä, että aiemmin päivällä iskenyt vilu oli voitettu.
Kylläisinä ja lämpiminä aloimme taas rakentamaan riippumattojamme ja laavujamme käyttökuntoon. Harkitsimme jopa riippumattojemme virittämistä keittokatokseen, mutta siitä ei valitettavasti löytynyt sopivia paikkoja. Vetäydyimme siis katoksen takana olevaan koivikkoon tekemään majoituksemme.
Auringonlaskun myötä taivas pysyi kirkkaana, joten nyt, kellon lähestyessä keskiyötä, oli meillä aivan upea tähtitaivas josta nauttia. Minä inspiroiduin tästä sen verran, että päätin jättää laavuni rakentamatta, jotta voisin ihailla tähtiä ennen nukahtamista. Tällainen käytös on minulle äärimmäisen tyypillistä ja todennäköisesti suurin heikkouteni ulkoilevana ihmisenä, sillä ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen kastunut oikein huolellisesti siksi, että jätin laavun rakentamatta tai rakensin sen hieman juosten kusemalla. Aamulla koinkin sitten pienen yllätyksen.
Lopulta olimme valmiita nukkumaan, joten tähtien tuikkiessa taivaalla ähelsimme itsemme makuupusseihimme ja riippumattoihimme ja kävimme yöpuulle.
Aamulla heräsin jälleen autuaan tietämättömänä mistään, mutta tällä kertaa ajatus lähti liikkeelle vähän nopeammin kuin edeltävänä päivänä. En huutanut Sampsaa, muun muassa. Minua kylläkin hieman askarrutti se, että makuupussini Gore-Tex päällinen ei tuntunut päästävän valoa läpi samalla lailla, kuin aiemmin, laavun puutteesta huolimatta. Kävin miettimään voisiko tämä johtua siitä, että ulkona on vielä pimeä. Kello oli kuitenkin jo lähes yksitoista, joten siitä ei pitäisi olla kyse. Päätin siis avata makuupussini ja tutkia asiaa.
Tämä johti siihen, että sain heti aamusta kunnon lumipesun. Yöllä oli nimittäin alkanut kunnon lumisade, joka jatkui vieläkin, ja riippumattoni oli täyttynyt lumesta ääriään myöten. Sen siitä saa, kun ei rakenna laavuaan kunnolla. Optimistina voin kuitenkin aina turvautua siihen, että eipä tarvinnut hirveästi herätellä itseään tälläkään kertaa.
Nousin siis varsin äkkiä pussistani, vetäisin taukovaatteet päälle ja hölkkäsin keittokatokselle tekemään tulen. Vaikka laavu oli jäänyt edeltävänä iltana tekemättä, olimme tehneet ja kuivanneet polttopuut valmiiksi aamua varten. Rakensimme jopa päreet ja kiehiset valmiiksi tulipesään, jotta aamulla ei tarvitsisi kuin heittää tulitikku sekaan. Pian pesässä olikin oikein iloinen pikku roihu, jonka äärellä tehdä aamupala ja miettiä tulevaisuuttaan.
Hetken kuluttua unenpöpperöinen Sampsa liittyi seuraani ja rupesimme jälleen väsäämään aamupalaa. Ruuanlaiton ohella soitimme graafikko-Samulle ja kerroimme sijaintimme ja työnvaiheemme, ja hän lupasi tulla napsimaan kuvia selviytymisestämme mahdollisimman pian.
Häntä odotellessamme mietimme hiukan, mikä voisi olla päivän tavoite. Nuuksiossa olemme liikkuneet kenttätestauksen merkeissä jo sen verran, että karttaa ei tähän tarvittu. Ihan hyvä niin, sillä eipä siitä olisi mitään iloa ollutkaan. Hetken mietinnän ja pohdinnan päätteeksi totesimme, että kesän vesistönylityksestä tuttu Holma-Saarijärvi olisi sopiva kohde seuraavan yön majoituspaikaksi. Matkamme sinne kulkisi Kattilan kautta, jossa suunnittelimme pitävämme lounastauon. Matkaa Iso-Parikkaan pohjoispäädystä Holma-Saarijärvelle on noin yksitoista kilometriä, mikä tuntui kohtuullisen realistiselta määrältä, sillä aiemmin kipeytynyt nilkkani tuntui kestävän metsäpolkuja ja lunta paremmin kuin jäätä.
Pian Samu ilmestyi paikalle ja alkoi dokumentoimaan sankarointiamme. Tajusimme, että nyt olisi hyvä tilaisuus sekä testata lumikenkiämme viereisen järven jäällä että napsia kyseisestä toiminnasta hieman kuvia, joten askartelimme kengät jalkoihimme, pistimme naskalit kaulaan roikkumaan ja lähdimme jäälle säntäilemään. Tästä kävi selväksi, että koskemattomassa pakkaslumessa lumikengistä ei oikeastaan olisi juurikaan iloa, edes ilman rinkkoja. Sen sijaan niissä olevat nousuraudat vaikuttivat oikein päteviltä, ja myöhemmin hyödyimmekin niistä yllättävän paljon. Toistaiseksi lumikengistä ei kuitenkaan olisi kuin haittaa syvässä hangessa kävellessä, joten päätimme vielä toistaiseksi jättää ne rinkkoihin kiinni.
Aikamme säntäiltyämme oli aika taas jatkaa matkaamme eteenpäin. Samun napsiessa kuvia vimmatusti viritimme tuttuun tapaan kantojärjestelmämme kuntoon ja suuntasimme salamavalon saattelemina kohti etelää.
Polku Kattilaan oli käytännössä katsoen hävinnyt täysin viimeaikojen lumisateiden ansiosta. Jouduimme suunnistamaan arvailun, kompassin ja muistin avulla, sillä polkujen merkinnät ja polut itse olivat kaikki syvän lumen peitossa. Parhaimillaan lunta oli puolireiteen. Syvässä hangessa kävely rinkan kanssa on kyllä todella raskasta, mutta se oli myös aika hienoa. Ensinnäkin sopiva kurjuus on aina motivoivaa, ja toiseksi metsä on uskomattoman kaunis hiljaisessa lumisateessa. Tuntui kuin olisimme jossakin vaiheessa eksyneet keskelle satukirjaa.
Minulle oli henkilökohtaisesti hyvin mielenkiintoista kävellä tuota väliä, sillä olen kulkenut sitä kaikkina muina vuodenaikoina lukemattomia kertoja, mutta en ikinä talvella. Lumi muutti maisemia niin paljon, että monta kertaa matkan varrella luulin meidän eksyneen täysin toiselle polulle. Aina kuitenkin löytyi jokin paikka, jonka tunnistin, mutta silti vaikutelma oli kuin maasto olisi muuttunut talven myötä. Jännittävintä oli Kattilaa lähestyessämme, kun hämärä alkoi laskeutua ja lumisade yltyi. Voisin vannoa, että kuljimme paikoista, joita ei ole olemassa kesäisin. Tunnelma oli melkein aavemainen, ja välillä minuun iski jopa pieni huoli siitä löydämmekö perille ollenkaan, mikä näin jälkeenpäin mietittynä tuntuu aika naurettavalta.
Lopulta näimme Kattilan valojen kajastuksen horisontissa, mikä rohkaisi meitä ja tuntui antavan hieman lisää voimia. Taistelimme itsemme viimeisestä mäestä ylös Kattilan vesipisteen luokse, josta oli tarkoitus täydentää lähes täysin ehtyneet vesivarastomme. Eihän se tietenkään ollut käytössä, joten jatkoimme suosiolla suoraan nuotiopaikalle.
Kävellessämme keittokatosta kohti ohitimme Kattilan pirtit, joista yhdessä oli valot päällä. Kiinnostuimme ja menimme lähemmäs tutkimaan mitä siellä oikein tapahtui. Sisällä oli pöytä katettu kuin juhlia varten ja takassa tuli, mutta missään ei ollut ketään nähtävissä. Näkymä oli jälleen kerran aivan kuin satukirjasta repäisty, ja kyllä siinä kävi hieman kateeksi niitä onnekkaita, joille pöytä oli katettu.
Aikamme pällisteltyämme jatkoimme keittokatokselle. Juuri kun lähdimme pois pirtin pihasta, meitä vastaan tuli lumikengitetty ryhmä ihmisiä, jotka tottakai suuntasivat suoraan tuohon edellämainittuun pirttiin. Hieman piti harjoittaa itsehillintää, ettei tulisi katkeruuttaan huudettua mitään sopimatonta heille.
Keittokatokselle tullessamme mieli kuitenkin kohosi, sillä siinä oli iso pyöreä tulisija, johon sai rakennettua todella mahtipontisen roihun ja jossa oli erittäin hyvät ruuanlaittoritilät. Tämän lisäksi sen alle oli asennettu iso metallilevy suojaamaan katoksen lattiaa, ja tämä kyseinen levy lämpeni kivasti, kunhan jaksoi pitää tulta yllä jonkin aikaa. Ja mehän jaksoimme.
Loppuilta menikin sitten nuotion äärellä hengaillessa, sillä matkan teko oli ollut niin hidasta ja epävarmaa, että päätimme jäädä yöksi Kattilaan ja jatkaa matkaa syvemmälle Nuuksioon seuraavana päivänä. Nuotion äärellä istuessamme pakkanen myös lähti kiristymään. Lumisateen aikana oli ollut kohtalaisen leutoa, mutta nyt lähti lukemat tippumaan kahdenkymmenen asteen tienoille. Muuten pakkanen ei ollut ongelma, mutta jalat ja näpit meinasivat hiukan jäätyä (meillä siis piti olla BW topparukkaset mukana, mutta asiakkaamme ehtivät ostaa kaikki pois), ja kakalla käyminen oli vähän, noh, perseestä. Eniten meitä jännitti nähdä riittäisivätkö makuupussimme vieläkin pitämään meidät hengissä.
Tällä kertaa onnistuimme ripustamaan riippumattomme keittokatokseen, joten nyt ei tarvinnut rakentaa laavuja. Taistelimme hiukan siitä kumpi saisi virittää mattonsa tulen lähelle, mutta lopulta Sampsa luovutti paikan minulle. Myöhemmin kävi ilmi, ettei tulen lämpö mitenkään ylttänyt riippumattoon asti, mutta savua sain kyllä senkin edestä osakseni. Tyypillistä.
Sunnuntaiaamuna tunne oli hieman kuin pakastetulla savukinkulla. Heräsin viiden aikoihin aamulla erittäin hyvin nukutun yön jälkeen vahvasti savunhajuisena siihen tunteeseen, että voisi nukkua hiukan lisää, mutta sitten en välttämättä heräisi enää ikinä. Minua ei varsinaisesti palellut vielä, mutta makuupussissa oli selvästi tarpeettoman viileä, joten päätin nousta ja tehdä tulen. Makuupussista nouseminen toi omat haasteensa, sillä taistelijanjalkineeni M05 oli ensinnäkin jäätynyt aiemmin mainittuun metallilevyyn kiinni, ja toiseksi jalkahiestä kostunut nahka oli jäätynyt sellaiseen muotoon, ettei jalka meinannut mahtua enää sisään.
Lopulta kuitenkin voitin pukeutumispelin ja pääsin tekemään tulen. Talviaamut maastossa ovat siitä inhoja, että aamuisin elimistön lämmöntuotanto on valmiiksi aika heikkoa, eikä sieltä makuupussista ulos tuleminen ainakaan lämpimämmäksi ketään tee. Siinä on vain noustava ja pukeuduttava nopeasti ja mielellään voi vetää pikaisen jumpan, kun odottaa tulen syttymistä, jotta veri lähtee liikkeelle ja lihakset hieman lämpenevät. Ei se kyllä ikinä huvita, mutta kannattaa silti.
Kun olin viimein saanut aamuaskareeni hoidettua, istuin tyytyväisenä NVA-huovan päällä noin sadan vaatekerroksen sisällä nuotion äärellä tuijottamassa pakissani kiehuvaa vettä ja mietin, ettei se elämä niin perseestä olekaan. Olimme ratkaisseet vesipistepettymyksen ihan tylysti vain sulattamalla ja keittämällä lunta, mikä itse asiassa osoittautui yllättävän toimivaksi strategiaksi, kunhan on kunnon tuli saatavilla. Viimeaikojen raskaat lumisateet eivät myöskään haitanneet, joka paikassa kun oli noin puoli metriä tuoretta lunta.
Noin tunnin myöhemmin Sampsa alkoi heräillä. Meillä oli hieman erilaiset makuupussijärjestelmät; Sampsalla oli nimittäin modulaarisen makuupussinsa sisällä vielä sveitsiläinen fleece-sisäpussi, joka tuona kylmimpänä yönä taisi tehdä hänen yöstään hieman makeammin nukutun kuin minun.
Kävimme hupenevia ruokavarojamme läpi ja totesimme jäljellä olevan niin paljon pöperöä, että nyt olisi aika syödä juhla-ateria. Sampsa keitti jonkinlaisen amaretto-kerma-mantelikaramellivanukkaan, joka kuullosti muuten ihan hienolta, mutta jonka valmistusohjeessa luki seuraavasti: ”Jauhesisältö sekoitetaan neljään desilitraan kylmää vettä. Seosta vispataan vispilällä voimakkaasti noin minuutin ajan. Vanukas asetetaan viileään paikkaan.” Siis mitä, vispilällä? Kuka kirottu kantaa helevetti soikoon vispilää mukana maastossa? Ja minuutin ajan? Foliopussissa? Miten!? Luoja mitä kuraa. Onneksi viileä paikka, johon asettaa vanukas, löytyi aika helposti. Eikä siinä vielä kaikki: mukana tulee myös ”amarettiinejä”, eräänlaisia pikku keksikoristeita jotka on jokainen pakattu omaan pikku muovipussiinsa sinne jauheen sekaan. Maailman monimutkaisin ruoka, ei jumaliste. Parin lusikallisen jälkeen Sampsa sitäpaitsi totesi vihaavansa karvasmantelia, mikä luonnollisesti on ongelma, jos amarettoa pitäisi vetää. Pian koko vanukas arkistoitiinkin samaan kuoppaan, jonne Saana oli heittänyt viisi kuukautta aikaisemmin Toffee Pudding in Toffee Sauce- jälkiruokansa. Tämä paikka tunnetaan nykyään Kurjien Jälkiruokien Hautausmaana.
Kun olimme syöneet ja löhöilleet riittämiin, oli aika jälleen niputtaa leiri ja lähteä liikkeelle. Tällä kertaa päätimme ottaa lumikengät käyttöön marssin ajaksi, sillä toistaiseksi niitä oli käytetty melko vähän, eikä kumpikaan meistä pitänyt ajatuksesta, että olimme kantaneet niitä muutenkin painavassa rinkassa turhaan koko matkan ajan. Näin lähdimme pirteinä liikkeelle lumi pöllyten auringon noustessa huurteisen metsän ylle.
Ei mennyt kauaakaan, ennen kuin totesimme lumikenkien olleen voittajavalinta. Edellisenä iltana kohtaamamme seurue oli nimittäin tullut samaa reittiä, mitä me nyt kuljimme, ja heidän jättämänsä polku oli täydellinen lumikengille kuljettavaksi. Lumikengissä käveleminen olikin omiaan lievästi pakkautuneessa lumessa, sillä ne estivät ensinnäkin jalkojen lipsahtamista pieniin koloihin ja railoihin, ja toiseksi aiemmin mainitsemani nousuraudat olivat erittäin hyödylliset jyrkkiä kallioita noustessamme. Ainoa hieman kinkkinen temppu oli tulla rinkan kanssa jyrkkiä mäkiä alas, mutta kyllähän painovoimaan voi viimekädessä aina luottaa.
Tällä kertaa metsä oli jopa edellisen päivän satumaisemaa kauniimpi, sillä nyt kaikki kimalsi auringossa yön pakkasen ja tuoreen lumikerroksen jäljiltä. Siispä marssimme mieli korkealla kohti Nuuksionpäätä, josta pääsisimme bussilla kotiinpäin. Tämän matkan varrella meille ei oikeastaan tapahtunut kummempia, lähinnä ihailimme maisemia oikein kunnolla. Se oli ylivoimaisesti sekä fyysisesti että henkisesti mukavin osa retkeämme, mikä oli siinä mielessä mukavaa, että se jätti hyvän maun suuhun koko reissusta.
Lopulta saavuimme Nuuksion Luontomajalle, jossa kävimme hiukan huvittelemassa luontodioraamoilla ja sivistimme itseämme opettavan esittelyn avulla. Sieltä löytyi myös sopivasti bussiaikataulut, joiden mukaan seuraava bussi lähtisi kolmen vartin kuluttua. Jäimme siis vielä vähäksi aikaa ihailemaan luontomajan antimia ennen pysäkille, joka sijaitsi noin puolen tunnin kävelymatkan päässä, suuntaamista.
Bussipysäkillä meitä odotti näky, joka yllätti minut, vaikka sen ei olisi pitänyt. Pysäkillä oli nimittäin iso lauma vaihto-oppilaita. Tämä ei ole mitään uutta; Nuuksiossa nimittäin tuntuu olevan joku loputon reikä, joka syytää eurooppalaisia vaihto-oppilaita maailmaan. Jotenkin en vain kuvitellut, että he olisivat talvellakin siellä. Kummallisinta tässä oli se, että heistä suurimmalla osalla oli jonkin sortin lenkkarit ja college-housut jalassa, missä ei ollut mitään järkeä, sillä pakkanen oli vieläkin aika kireä. Tarkempi tutkailu paljastikin, että he näyttivät tekevän hidasta kylmäkuolemaa.
He katsoivat meitä hiukan epäilevästi partoinemme ja isoine reppuinemme, mutta lopulta yksi uskaltautui luoksemme kysymään mahdoimmeko tietää, milloin seuraava bussi olisi tulossa. Vastasin että viiden minuutin sisään pitäisi aikataulun mukaan tulla. Hetken jo pelkäsin, että häneltä lähtisi jalat alta puhtaasta helpotuksesta, mutta hänpä kipaisi takaisin laumansa luokse levittämään ilosanomaa. Pian heillä olikin kunnon bileet ja jonkinlainen sadetanssi käynnissä.
Hetken kuluttua bussi saapuikin, täysin aikataulussa, ja pienen déjà vu- hetken vallassa tungimme bussin ovista sisään varusteidemme kanssa. Matka Espoon keskukseen, josta jatkaisimme matkaa junalla keskustaan ja sieltä takaisin Varustelekaan, meni rattoisasti vaihto-oppilaslauman puuhia seuraten. He totesivat kovaan ääneen, etteivät voineet uskoa, että olivat vielä hengissä retkensä jäljiltä. Hehän olivat sankareita. Yksi heistä kuitenkin välillä vilkuili hieman mietteliäänä meitä muiden huutelun keskellä.
Näin saatettiin onnellisesti päätökseen vuoden viimeinen kenttätestaus. Itse matka oli yhtä oppimista alusta loppuun, sillä vaikka kenttätestattu on ennenkin, ja retkeilen paljon myös töiden ulkopuolella, niin harvemmin on tullut tehtyä usemman vuorokauden vaelluksia talvella. Paljon kokemuksia tuli etenkin kylmäselviytymisestä, pimeätoiminnasta, suunnistuksesta sekä mielen ja kehon esteistä ja rajoitteista. Näistä kokemuksista pääsette tekin, hyvät lukijat, nauttimaan fakta-artikkeleiden muodossa, joita kirjoitamme täällä Lekan päässä jatkuvasti aina ehtiessämme.
Viime kenttätestissä lisäsin ”Tulevaisuus?” otsikon alle muutamia ideoita, joita tullaan vielä näkemään kenttätestauksen nimissä. Kuten terävimmät teistä ovat ehkä huomanneetkin, ei mikään niistä ole vielä toteutunut. Nämä ovat niitä peruuntuneita kenttätestejä, joista puhuin aiemmin tässä artikkelissa. Siksipä niitä kannattaa vieläkin odottaa, sillä ne ovat vieläkin kovasti ”To Do”- listallani. Niiden lisäksi meillä on muutamia uusiakin ideoita kehittynyt täällä, kuten SADF Pattern 70- kenttätesti, Wehrmacht- kenttätesti ja yksi idea, johon liittyy Bodomjärvi ja sveitsiläinen kumivene. On siis paljon hyvää, jota odottaa.
Ensi kertaan!
-Arne